Kirpputorilta

Kun suomalaisen ratsastusurheilun grandoldlady Kyra Kyrklund omalla tutulla huumorillaan toteaa, että huippukisoissa aika harvoin esiintyy entisiä tuntihevosia kuten Chimkent, hän tarjoaa loistavan menestysreseptin.
Mahdotonta ei olekaan, kaikki on mahdollista.
Ei kaikilla hyvillä ratsastajilla ole ollut heti lapsena käytössään huippukalustoa, omasta hevosesta puhumattakaan.
Ei kaikilla menestyvillä ratsastajilla ole ollut kalliita, instant-voittajia heti valmiina, kun he ovat aloittaneet ratsastamisen ja kilpailemisen. Poikkeuksia tietysti on, koska tässä lajissa tie huipulle saattaa olla helpompi, jos on rahaa millä pääsee käsiksi hyviin hevosiin. Mutta sillä reseptillä ei kumminkaan usein tehdä tulosta koko rahan edestä.
Kyllä ne ovat ratsastuskoulujen vaihtelevat ratsastuskokemukset, onnistumiset ja epäonnistumiset, jotka opettavat tärkeimmän. Opettavat Hevosen kuuntelemisen ja kunnioittamisen, opettavat opin vastaanottamisen Ihmisiltä jotka osaavat enemmän ja osaavat opettaa.
Tästä jälkimmäisestä taidosta voi olla arvaamattoman paljon hyötyä muissakin elämän ympyröissä pärjäämisessä. Opiskelussa, ammatin ja työpaikan hankkimisessa, ihmisverkoissa toimeentulemisessa.
Ratsastus ja hevosten kanssa vietetty aika on kallista sekä rahana että henkisenä ja fyysisenä kuntona mitaten. Se ei enää ole herrasväen hienostelua niin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten ajateltiin. Ratsastajien nimet eivät ole aateliskalenterista eikä niitä näy eniten ansaitsevien listoilla veroäyriuutisissa. Ja jos näkyy, kuuluminen niihin joukkoihin ei automaattisesti tarkoita parempaa tai kehnompaa ratsastajaa.
Ratsastus on yksi varsinaisista tasa-arvolajeista. Sekä hevoset että ihmiset lähtevät samalta viivalta sukupuoleen katsomatta.
Ikä ei myöskään ole etu tai haitta. Nuori taitaja saattaa olla tänään voittaja ja huomenna pari kertaa hänen ikäisensä kanssakilpailija pärjää paremmin.
Urheilulajeina ratsastuksen eri muodot ovat monipuolisuudessaan voittamattomia juuri siksi, että kyse on ihmisen ja eläimen yhteistyöstä. Hienonhienosta yhteenkuuluvuudesta, aikojen takaisista siteistä, joista juuri ihmisen tulisi pitää kiinni kaikin voimin.
Kaikki me tiedämme että hevoset pitävät ihmisistä kiinni taianomaisella voimallaan.
Kun kotona katson ikkunasta ulos, näen tammasiskokset omppupuiden alla, talossa on sisällä kymmenittäin hevosia kankaasta, puusta, metallista, porsliinista, valokuvia, maalauksia, piirustuksia, silkkiä, samettia, sarkaa, verkaa…
Ja nyt on työhuoneessakin hevonen, pronssikaunokkitamma, jonka suomalainen vierasryhmä löysi Brysselin kirpputorilta ja toi lahjana parlamenttiin.
Sen nimi on Cendrillon, Cinderellan kaima.

uma.aaltonen@pp.inet.fi