Uskon ääneen
Meillä tallissa on aina radio auki- ei mikään rokkikanava eikä urheiluradio vaan Ylen ulkomaanpalvelun Capitol FM, joka lähettää eri maanosien radioiden uutisia ja ohjelmia. Melko vähän musiikkia kaikenkaikkiaan- mainoksia ei lainkaan.
Vatikaanin radio tuo itsensä Paavin vanhanmiehen äänen siunaamaan oloamme maan päällä.
Kun joku pysyvä lähde on öin päivin sisustamassa tallin ääni-ilmastoa, ulkopuoliset ärsykkeet eivät tule sisälle. Tämän asian opin jo kauan sitten kun radiossa oli vain yksi kanava eikä sekään lähettänyt ohjelmaa tauotta. Silloin radio oli puheohjelmia ja uutisia ja kuunnelmia ja säätiedotus ja silloin tällöin lauantaina toivotut levyt ja yleisön pyynnöstä ja sinfoniakonsertti...
Tutkimukset kertoivat myöhemmin että lehmät lypsävät paremmin, jos niillä on musiikkia.
Ja kun itse jossain elämänvaiheessa puhuin viikoittain radiossa, tallilla kerrottiin että Mistyni vastasi tervehdykseeni, jos radio oli sen ohjelman aikaan auki.
Uskon että ihmisen ääni on hevoselle tärkeä - se on osa ihmistä. Aivan niin kuin tamman pehmeä hörinä on varsalle osa äitiä - tärkeä osa. Äänet joihin varsa elämänsä alusta oppii, ovat tuttuja aina.
Meidän Pocolle vanha haurasääninen Paavi on lapsuustallin tuttu.
Nyt kun olen vapunaatosta saakka ollut päivittäin ainoa pysyvä ääni uuden pikkuhevosen elämässä, olen vakuuttunut siitä että nämä ääni-ihmiset eri kielillä eri puolilta maailmaa ovat laajentaneet varsan kuvaa ihmisistä - myös Paavista on tullut tuttu ihminen. Pocon tuleva omaihminen ja omistaja käy viikonloppuisin ja vietti kesällä kokonaisen viikon, hän on ilman muuta enemmän kuin ääni. Kosketus, hahmo, läheisyys, haju, ääni ja hyväksyntä ovat tamman tärkeimmät ominaisuudet varsalle - maidon jälkeen. Ei ihmisen tarvitse leikkiä tammaa, mutta nämä samat ominaisuudet ovat hänessä tärkeitä. Maitoa häneltä ei odotetakaan, mutta puhetta ihmisenääneen tottunut hevonen kaipaa aina.
Maito ja hevosenmalli tulevat tammalta. Ihmisten ilmoille sopivat tavat ja tarpeelliset sanat tulevat ihmiseltä. Kun varsa syntyi käsiini ja hieroin sen naaman ja kaulan pyyhkeeseen, oli jo tehty iholle kaikkien päähän laitettavien varusteitten paikat. Kun katkaisin napanuoran ja kaadoin jodispriitä katkaistulle tumpille, kun vedin jaloista märän vonkaleen väsyneen äidin nuoltavaksi, varsa tottui ihmisen merkilliseen läheisyyteen. Kun varsa nousi reippaasti ylös ja äiti vielä oli makuulla, pikkuori käveli kainalossani kolmeen kertaan äitinsä ympäri ja pienellä ohjauksella löysi imemään heti kun äiti nousi. Ihmisen kädet ja kosketus ja ääni olivat osa elämää äidin lähellä. Kaikenaikaa taustalla puhuttiin kieliä naisten ja miesten äänillä. Omistajaa varten hieroin varsan kosteata tuoksua t-paitaan, että tamma hyväksyisi hänetkin helposti heti karsinaan.
Varsalle ihminen oli alusta asti luonnollisesti läsnä, tarpeellinenkin. Maitovarsan ainoa välttämätön kumppani on silti oma äiti. Kun ihminen huoltaa äitiä, ruokkii ja puhdistaa, kehuu ja kiittelee hienosta lapsesta, loistavasta huolenpidosta - varsakin saa oman osansa kehuista ja kiittelyistä. Ihmisen ääni kertoo kaiken.
Ei äititammaa komenneta, vaikka hän saattaa olla aluksi herkkä ja suojella liikaakin lastaan. Äidille sanotaan rauhallisesti ja hyväksyvästi: Eihän tuota kukaan ota, eihän sitä kukaan toinen voi hoitaa niin kuin äiti, ei kannata hermostua. Ja viimein äidin huoli haihtuu - mutta vasta sitten kun vaisto sanoo että varsa pärjää. Eikä kenelläkään ihmisellä milloinkaan ole varsalle sitä taianomaista kutsua, jonka äiti hörähtää- missä olet- tule tänne - lypsylleeeee..........
Ensimmäinen hevoseni tuli käsiini runsaan vuoden ikäisenä. Viisas, mutkaton, ihmisystävällinen ja helppo opettaa. Mistyn molemmat varsat ja tammavarsan molemmat tyttäret samoin - rohkeita, tasapainoisia - luottavaisia ja luotettavia.
Aikaa on kulunut edellisestä varsakesästä jo 16 vuotta - oli aika kokeilla jotain uutta, jonka koirien kanssa tällä välin olin oppinut. Se liittyi ääneen, klikkerin eli naksuttimen nopsaan huomio-signaaliin. ja hevosten omaan äänettömään tapaan tutustua.
Kun pikkuorin suu hamuili nopsempaan tahtiin kuin edellisen orivarsani Cappuccinon, oli keksittävä konsti saada se kiinni ainakin ihmisen lähellä. Äiti kertokoon itse mistä kosketuksesta tykkää.
Kokeilin puhallusta sieraimeen ja naksutinta -- helpompaa konstia ei ole keksitty. Havahdus, mikä ääni? Hämmennys, nyt se ihminen puhaltaa nenään niin kuin hevonen. Täydellinen keskittyminen tapahtuneeseen, hampaat eivät hae kontaktia vaan koko pieni hevonen- sen järki ja oivalluskyky hurahtavat käyttööni siinä hetkessä.
Harjoituksia on jatkettu, huomion saa helposti, käsimerkeillä sen jälkeen seis ja peruutus, väistäminen. Hauskinta on taluttaa naksulla ja kehuvilla sanoilla laitumen laajennuksen metsään viisi kuukautta vanhaa pikkuhevosta, joka seuraa kanssani uuden alueen rajat. Äiti ja täti jäävät ruohokohtaan syömään.
Naksu on oiva keksintö, joka pelaa huomiota herättämättä ja luonnollisesti.
Ennenvanhainen maiskautus teki sen saman, kun isäntä pitkien ohjien päästä valmisteli hevosta seuraavaan tehtävään tai pyysi askellajin muutosta. Ei mitään uutta auringon alla.
Mutta ei naksukaan rauhoittavana signaalina ihan kaikkeen yllä.
Kun molemmat aikuiset tammat tulivat aurinkoisen kesän viimeisimpään kiimaan, esitteli nuorukaiseksi itsensä tunteva orivarsa koko miehisen varustuksensa, nousi kahdelle jalalle vakain tuumin.
Hankimme toistuvan miehistelyn rauhoittamiseksi homeopaattieläinlääkäriltämme hyvin pieniä pillereitä.
Sitten taas jo naksun äänikin kuului ja tehosi. Neljälle jalalle, kiitos. Ihan vaan käyntiä, kiitos. Ja seis, kiitos.
uma.aaltonen@pp.inet.fi